Kotona ollaan oltu jo maanantaista asti, mutta jotenkin aika tuntuu menevän kuin siivillä (=poitsu tissillä 24/7), niin en sitten ole saanut tänne mitään rustattua. Poitsu syntyi kuin syntyikin sitten viime perjantain ja lauantain välisenä yönä ja on mitä hurmaavin tapaus. Ei siellä mahassa onneksi mikään viiden kilon mötkylä ollut, vaan kuten se torstain ultra lupailikin niin 3,5 kiloa oli poitsun syntymäpaino ja pituutta 50cm. Synnytys oli jotain niin sanoinkuvaamattoman järisyttävää, että miehelle jo pahimmissa supistustuskissani totesin, että never again kun järki meinaa lähteä. Myönnettäköön, että kaikesta koetusta kivusta ja tuskasta huolimatta tämä nainen potee jo uutta vauvakuumetta XD.
Musta tuntuu, et mun aivot on jo nyt ihan puuroutunu sängyssä makoilun ja kotona oleilun takia. Jos epparia ei olisi leikattu ja etenkin jos pari tikkauskohtaa ois hivenen siedettävämmässä paikassa niin tää täti ois vouhkannu jo ympäri kyliä vaunujen kera, mut ej pysty. Puoli tuntia on ihan max mitä pystyn seisoon/istuun kerralla ja sit jo alkaa heittään päässä niin pahasti, et on aivan pakko päästä makuulle. Niin me ollaan sitten linnottauduttu poitsukan kanssa sänkyyn makoilemaan ja tissittelemään. Oon aivan lovena tohon piäneen ja niin on isukkikin vaikka molemmat pelättiin kauheasti sitä, et mitäs sitten jos se semmonen äidin-/isänrakkaus ei leimahdakkaan. Turha huoli nähtävästi, kun luonto hoitaa. (Kaikki hokee tota kokoajan meikäläisen lähettyvillä...wtf!?)
Huolimatta siitä, että aivot on muusia ja nää neljä seinää alkaa pikkuhiljaa ahdistaa, niin täytyy kyllä myöntää, et oon onnellisimmillani nyt. Elämälle on tullu semmonen merkitys, mikä on ollu multa aina hukassa. Tähän asti oon pyöriny vaan ympyrää ja ollu ahdistunu millon mistäkin, mut nyt vihdoin oon päässy semmosesta super itsekeskeisestä oravanpyörästä pois. Tää on huisin onnellinen (tai sitte oon viä jossain hormonaalisessa euforiakuplassa).
Musta tuntuu, et mun aivot on jo nyt ihan puuroutunu sängyssä makoilun ja kotona oleilun takia. Jos epparia ei olisi leikattu ja etenkin jos pari tikkauskohtaa ois hivenen siedettävämmässä paikassa niin tää täti ois vouhkannu jo ympäri kyliä vaunujen kera, mut ej pysty. Puoli tuntia on ihan max mitä pystyn seisoon/istuun kerralla ja sit jo alkaa heittään päässä niin pahasti, et on aivan pakko päästä makuulle. Niin me ollaan sitten linnottauduttu poitsukan kanssa sänkyyn makoilemaan ja tissittelemään. Oon aivan lovena tohon piäneen ja niin on isukkikin vaikka molemmat pelättiin kauheasti sitä, et mitäs sitten jos se semmonen äidin-/isänrakkaus ei leimahdakkaan. Turha huoli nähtävästi, kun luonto hoitaa. (Kaikki hokee tota kokoajan meikäläisen lähettyvillä...wtf!?)
Huolimatta siitä, että aivot on muusia ja nää neljä seinää alkaa pikkuhiljaa ahdistaa, niin täytyy kyllä myöntää, et oon onnellisimmillani nyt. Elämälle on tullu semmonen merkitys, mikä on ollu multa aina hukassa. Tähän asti oon pyöriny vaan ympyrää ja ollu ahdistunu millon mistäkin, mut nyt vihdoin oon päässy semmosesta super itsekeskeisestä oravanpyörästä pois. Tää on huisin onnellinen (tai sitte oon viä jossain hormonaalisessa euforiakuplassa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti