Sanaton

Jonkin sortin masennus on ottanut minut valtaansa ja tämän vuoksi en juurikaan ole jaksanut käydä päivittämässä blogiani. Päivät menee milloin missäkin, mutta suurimmaksi osaksi kotosalla neljän seinän sisällä. Pää hajoaa ja mikään ei enää kiinnosta. Tai no vauva jaksaa kiinnostaa kyllä, mutta mies ei niinkään. Menee hermot, kun mies ei ymmärrä. Lipsauttelee 'vahingossa' meidän yksityisasioita ääneen ties kelle ja sitten ihmettelee miksi ärsyynnyn ja raivoan hulluna. Muutenkin tuntuu, että nykyisin minussa on kamalan paljon vikaa. En tiedä mitä tästä tulee ja tuleekokaan enää mitään. Olen huisin ahdistunut.

Poika voi hyvin ja kasvaa. Viimeisimmät neukkula mitat (2kk) taisi olla 58,5cm ja 5,6kg. Nimenkin päivänpaiste sai, mutta en aio sitä täällä julkaista. On sen verran erikoinen, että varmasti tunnistaa ja ainakin toistaiseksi yritän säilyttää anonyymeyteni. No joka tapauksessa ainoa asia mikä tuottaa tällä hetkellä huisisti päänvaivaa, on pojan navassa oleva sieni. Sitä on hoidettu laapiksella moneen kertaan ja vaikka onkin pienentynyt, niin siitä huolimatta se on siellä. Neukkutäti lähetti sitten tänään asap lääkärille, kun ei osannut enää itse tehdä muka enempää ja kun sinne päästiin, niin lääkärin mielestä mitään sientä ei navassa ole ja kaiken lisäksi ihmetteli, että senkö takia tultiin lääkäriin asti. Siis täh!?!?!?! Mies sitten menetti hermonsa siellä ja lääkäri vetäisi herneen nenäänsä. Lovely.

Tullu vietettyä hetkinen hiljaiseloa taas täällä. Päivät vaan yksinkertaisesti katoaa niin nopealla vauhdilla, että meikäläinen ei pysy enää edes viikonpäivien perässä. Meille on kehittyny poitsun kanssa semmone tietty rutiini, jota me jostain syystä noudatetaan lähes joka päivä. Osittain johtuu kait siitäkin, et ne kaikki asiat on tehtävä väistämättä joka päivä kuten esimerkiksi pullojen tiskaus ja keittäminen. Hassua, kun ennen poitsua olin aina valmiina lähtöön tosi lyhyelläkin varoitusajalla ja nyt en meinaa jaksaa lähteä juuri minnekkään vaikka aikaa valmistautumiseen olis viikko. Laiskuus tainnu ottaa yliotteen meikäläisestä.

Nimensä poitsukka saa tulevana viikonloppuna ja niin me ei miehen kanssa olla vieläkään päästy siitä yhteisymmärrykseen. Toivottavasti the päivänä tilanne on toinen.

Kasvua ja kuumeilua

Poitsukka on ottanu kyllä sellasenkin kasvuspurtin ihan yhtäkkiä. Tyyppi on ensinnäkin venähtänyt viidessä viikossa 50cm->56,5cm ja painoakin on tullut oikein reippaasti 3560kg->4865kg. Siis hui! Ei ihme, että poitsulle on jääny kasallinen vaatteita pieneksi. Sinänsä harmittaa, kun osaa vaatteista ei ehtinyt käyttää kuin kerran pari. Imetykselle on tässä osoitteessa sanottu heipat lopullisesti. Kun ei toimi niin ei toimi. Vika ei oikeasti ole pelkästään korvien välissä vaan myös noissa daisareissa. Molempia kun on jouduttu leikkaamaan muutamaan otteeseen aika rajustikin, niin ei se mikään ihme ole, etteivät toimi niinkuin normiversiot. Harmi sinänsä, mutta toisaalta olen iloinen siitä, että edes kuukauden päivät niistä tuli edes vähäsen maitoa. Poika kuitenkin kasvaa kivasti noilla tekomaidoilla joten en jaksa siitä vetää sen enempää pulttia. Elämä on ja silleen.

Mä en tajua, mistä oon repässy tän järkyttävän vauvakuumeen. Aivan kuin poitsussa ei oisi tarpeeksi duunia jo valmiiksi, niin tää täti haaveilee sitten jo seuraavasta. Ei oikeesti! Kuumetta ei yhtään auta se, että kaveri on alkumetreillä raskaana ja muistot omasta alkuraskaudesta tulvii ihanina mieleen. Niin, mitä ihanan upeaa siinä oli, että viikkoja oli 5+? Pelotti vietävästi ja matka ensimmäiseen ultraan tuntui tolkuttoman pitkältä. Siltikin on niin ikävä sitä kaikkea. Ei auta kuin olla, odottaa ja nauttia kaverin odotusajasta. Ehkä sitten joskus, vaikka no, mies ei kyllä halua enää enempää lapsosia, että sikäli. Tosin toivon kovasti, että viimeistään 5 vuoden sisään miehen mieli muuttuisi ja jos ei, niin sitten asialle ei voi mitään. Sangen surullista se kyllä olis joten toivottavasti ukko kokee jonkin valaistumisen tässä vuosien varrella :)

Maniac

Ollaan poitsun kanssa vedetty päivittäin ihan kiitettävän mittaisia vaunulenkkejä ympäri pitäjää ja hurray meidän muovivaunut on huomattavasti kestävämpää tekoa kuin mitä oletin. Oon meinaan kaahannu niiden kanssa pitkin metsiä yli mättäitten ja puunjuurten. Juoksinkin niiden kanssa hetken matkaa, mut poika alko angstaileen liian nopeaa kulkutyyliä, nii ei sitten pidemmästi voinu. Mul on ollu ihan älytön juoksemishimo koko kesän ja eilen sitten uskaltauduin lähtemään vaunulenkin jälkeen omalle private juoksulenkille. Se tunne oli jotain niin älyttömän ihanaa, et ei sitä pysty ees kuvaileen. Olin niin onnellinen, et juoksin hymyssäsuin ja tietysti liian rankasti (vahingossa), kun en malttanu lopettaa millään. Lihakset kyllä kiittää nytten kovasti, mut voi elämä miten paljon mun olotila parani. Juokseminen on kyllä niin rakasta ja sillä pysyy psyykekin kunnossa.
Kovasti on kyllä muistutettu, et pitäis odottaa siihen jälkitarkitarkastukseen, mut ei vaan pystyny enää. Oma olotila ainakin on sen verran hyvä, et tuntuu, et kroppa on kyllä palautunu hyvin. Raskauskilot lähti viikossa ja pari ylimäärästäkin tässä kolmen viikon sisällä. Me happy.

Nimiäiset/siunaustilaisuus on ens kuussa ja oon ihan pihalla mitä kaikkea sinne pitäis järkätä. Oon menny semmosel päivä kerrallaan-fiiliksellä huomioimatta sitä, että nää päivät kuluu ihan pikavauhtia. Se nyt ainaki tiedetään, et poitsulle tulee siviilikummit ja tyypit siihen hommaan on selvillä, vaikkakin toinen on vielä kysymättä..hehee..ajoissa asialla ollaan juu. Toiset tietää kummit jo joskus alkuraskaudessa :D. Nimestä ei olla päästy viä yhteisymmärrykseen, mut onneks täs ny on muutama viikko vielä aikaa.Teen kyl ainaki niin hianot tarjoilut, notta tyypeilt tipahtaa silmät päästä:D Vaan millä ajalla!? No idea..paitsi tekemällä osaa jo nyt valmiiks pakkaseen, mut sit ne ei oo tuoreita:/. Hivenen suuruudenhullu akka taidan olla, mut ej se mitään. No juu, mut taidetaan lähtee ny syömään vaavelin kanssa ja si vaunulenkille. Oon vähä myöhää liikkeel tänää, mut sitä sattuu paremmissakin piireissä ja etenkin semmosissa missä akka ei ymmärrä omia rajojaan ja revittelee lihakset helliksi.

Eloa

Meidän pikkukaiffari on alannu oleen oudon levoton. Se ei oo meinannu millään nukahtaa ja jos hyvällä säkällä onkin, niin ei taatusti ainakaan nonstoppina paria-kolmea tuntia missään muualla ku jatkuvasti liikkeessä olevassa vaunussa tai sitten turvakaukalossa autossa. Sanomattakin lienee selvää, et se tekee elosta hivenen vaikea tempoista kun kaikki kotityöt jää tekemättä ja siivo on aivan järkkky puhumattakaan oman nukkumistarpeen tyydyttämisestä. Perjantaina päätin sitten, että kokeilen liinailua ja ostaa päräytin hug-a-bubin. Kävin sen eilen hakemassa ja voi pojat, mikä loisto ostos. Poitsu nukahtaa siihen melki heti kun sen sinne laittaa ja hetken kävelee ympäriinsä. Ilmeisesti siis poika paralle on tullut jonkin sortin kohtu-ikävä, aukean paikan kammo tms. kun ei kerta omassa kopassaan viihdy sen vertaa, et sinne viittis nukahtaa. Who knows? Mut onneks tuo nyt auttaa ja kädet on vapaat, nii ja hartioihin ei kohdistu niin tajuttoman paljon epätasasta painetta tai sitä jotain niin, et ne kipeytyy. Kysymys kaiketi kuuluu seuraavaksi, et miten toi nyt sitten muka edistää mun omaa unen saantia. No kun on mies joka kanniskelee sillä välin XD. Sitä en tiiä, et mitä sitten teen kun se menee töihin. Täytyy varmaan palkata joku naapuri tai kaveri kanniskelemaan tuota kääröä, kun vaunuttelut tykkään hoitaa itte lähinnä sen takia, et saan takamukseni rehattua pakolla liikkumaan oikein kunnolla. Kyllä muuten käy liikunnasta, kun noita vaunuja työntää etenkin kun mäkiä on täällä varsin paljon ja sitten kun ottaa huomioon vielä sen, et ne meidän lenkit on tosiaan 2,5h-3h niin huhhei kyl meikä ainakin on aina ihan hiessä. Kunto nousee, mut kilot on ruvennu junnaamaan taitaa olla toiveajattelua mut hoppas lihakset ois kasvusuhdanteessa^^

Synnytyskertomus on jääny väsäämättä tänne, mutta eipä kait tuo haittaa. Toisaalta ehkä sen voisin jossain vaiheessa vielä kirjoittaa ihan vain sen vuoksi, että jos joku esikoistaan odottava, samassa tilanteessa oleva saisi siitä jotain apua. Kun itse olin vertaistukea vailla, löysin vain yhden blogin, jossa kirjoittaja kävi läpi saman kuin minä ja tietty jossain keskustelupalstoilla oli joitain kirjoituksia, mutta silti olisin kaivannut niitä vielä enemmän.

Omaan eloonkin kuuluu hyvää, vaikka parisuhde on kyllä koetuksella. Syy on sama kuin takuulla kaikilla muillakin, liian vähän unta joka johtaa siihen, et molemmat päästelee suustaan sammakoita, kun toinen ei muka tee tarpeeksi sitä ja tätä. Kaasoilen pian viimeistä kertaa ja sitten on sekin voimia kuluttava työsarka ohitse. Vinkkinä siis kaikille tuleville kaasoille: ei todellakaan kannata ryhtyä kaasoksi, jos polttarit ja häät ajoittuu synnytyksen ja ensimmäisen vauvakuukauden välimaastoon. Aiheuttaa ihan liikaa turhaa stressiä sillä siinä on jo todellakin ihan tarpeeksi, että hoitaa vauvaa kokopäiväisesti. Olin itse jotenkin niin sinisilmäisen typerä, etten tajunnut miten paljon voimia vauvautuminen vie.

Vauvailua

Poitsu on aivan ihana. Harmi, että äippä on superväsynyt idari, eikä osaa nukkua sillon, ku poikaki nukkuu. Lepäämisen sijasta tämä täti nörttää ja käy kirppareilla ja elää melkein niinkuin ennenkin sillä erolla, että menemiset ja tulemiset on aikataulutettu. Hivenen kyllä alkaa kropassa ja etenkin muistissa tuntua tämä pitkittynyt katkonaisten öitten-putki, jotka alko sillon joskus raskausaikana. Noh, itseäni saan kyllä syyttää tästä riekkumisesta.

Vauva-arjen helppous on yllättänyt meikäläisen kyllä ihan totaalisesti, siis jos ei oteta huomioon tuota täysin omasta tyhmyydestä johtuvaa väsymystä, niin elo vauvan kanssa on harvinaisen mukavaa. Paljon, paljon helpompaa kuin mitä oletin kaiken kuuleman perusteella. Sekin tietty jeesaa ihan älyttömästi ja on aivan ihanaa, et mies on niin täysillä mukana tässä arjen pyörityksessä.

Läheisiä pamahtelee paksuksi kuin sieniä sateella ja oma olo on varsin haikea. Tavallaan on jo kauhea ikävä odotuksen jokaista osuutta. Plussausta, mahan kasvamista, potkuja ja kaikkea muuta ihanan söpön vaaleanpunaista raskaana olemis ihanuutta. Miten ne kaikki negatiiviset puolet voikin pyyhkiytyä niin mielestä? Ej jymmärrä, mutta luonto hoitaa edelleen juu.

Kaikesta ihanuudesta huolimatta mielessä pyörii jo kovasti se, mitä äitiysloman jälkeen tapahtuu. Kouluun olisi kiva päästä, mutta saapi nyt nähdä sitten miten sen kanssa käy. Millään ei olisi varaa jäädä palloilemaan kotihoidontuella, joten jos lottovoittoa ei tule ja kouluun ei pääse, niin työelämä kait sitten kutsuu. Onneksi on vielä aikaa ennenkuin mitään tarvitsee päättää.

Väsyrikkikatkipoikki

Mua väsyttää tällä hetkellä niin paljon, että tuntuu siltä kuin oisin vetäny vettä väkempää kaksin käsin vähintääkin viikon putkeen. On se niin väärin! Tämä super väsymys ei kuitenkaan millään muotoa johdu muka raskaasta vauva-arjesta, vaan eilisistä kaverin polttareista. Lähinnä siis siitä, että meikäläinen ei päässy nukkumaan kauneusuniani vaan mennä viiletin aamu klo 10:stä aina klo 3.30 asti ja kävin välillä imettämässä poitsua. Aikamoista menoa oli ja kilometriä kertyi mittariin aivan tajuttomasti. Juu bensahan on NIIIIIIIIN halpaa, että mielellään harrastelee tommosta tyyppien kuskausta eestaas ilmaiseksi. No joo pitäähän sitä edes kerran elämässä kuskin roolissakin olla ja kyllähän se sujuikin ihan kiitettävän hyvin ottaen huomioon, että valloitin ensimmäistä kertaa keskustaa. Aamulla ennenkuin lähdin tälle neitsytmatkalle keskustaan melkein itkeä tihrustin, kun pelotti niin tajuttoman kovaa se ajaminen, mutta murehdin ihan turhaan, kun päästelin menemään kuin vanha tekijä. Ehkäpä suoriudun siitä kakkosvaiheestakin kunnialla. Ainakin on hivenen positiivisemmat fiilarit asian suhteen.

Poitsukka kasvaa kivasti ja eilen tuli jo kaksi viikkoa ikää täyteen. Musta kyllä ainakin kyllä tuntuu siltä, että tuo poika ois aina ollu osa meidän familiaa. En ees muista enää mimmosta elämä oli ennemmin ja oikeastaan ihan hyvä niin. Ej juma, mun on ihan pakko mennä takaisin nukkumaan. On niin järkky olo:/